Keltaisen puutalon vastapäätä sijaitsi yhdeksänkarsinainen talli ja isot laitumet ja tarhat. Siellä opin olemaan hevosten kanssa ja siellä myös opin rakastamaan hevosia. Äidilläni oli kaksi suomenhevosta ja minulla kymmenvuotiaasta lähtien musta suomenpienhevostamma Lohduton. Ponikokoinen halinalleni pysyi vierelläni pitkään. Loppujen lopuksi tästä tammasta sain itselleni orivarsan Siipikinner, joka majailee tallissani edelleen.
Kun sitten hieman hevoshöpinöistä aikuistuin ja muutin Joensuuhun opiskelemaan sosiaalityöntekijäksi, en aavistanut, että muutaman vuoden päästä hevosia olisi kertynyt niin julmettu määrä taakakseni. Niinhän siinä sitten kävi ja koska en osaa luopua mistään vaan olen armoton hamstraaja - erityisesti sukkien ja paitojen parissa - hevosia oli liikaa. Kolme hevostani majaili äitini yksityistallilla ja kaksi lähellä Joensuuta olevassa ratsastuskoulussa. En osaa oikein edes selittää mitä siinä sitten kävi, kai joku sitten kumautti minua päähän, kun sain sellaisen hullun idean; oma talli. Oma talli täynnä kilpahevosia ja jos talli olisi täynnä kilpahevosia, niin miten sinä ehdit opiskelemaan tutkijaksi? Sitten tulevaisuudessa olikin jo aktiivinen nettisivujen prälääminen sopivien navettarakennusten myynnistä Pohjois-Karjalassa. Hullujen hommaa ja olisin silloin luultavasti joutanut sairaalaan, eikä edes äitini, jonka olin koko ikäni nähnyt lappavaan paskaa kottikärryihin joka päivä, saanut mieltäni muuttumaan.
Ja niin siinä sitten kävi, mutta en ole kyllä katunut tätä kovin montakaan kertaa. Nykyään minulla on oma suomenhevosia kasvattava talli Kolilla, lähellä Joensuuta, ja olen toisena omistajana äitini hevosvarustekaupassa, jota olemme nyt levittäneet hieman laajemmalle. Tein ehkä saman virheen kuin äitini, mutta toivon, että se olisi ollut elämäni paras virhe.
Ystävällisin terveisin,
Puk puuk@luukku.com
